Tänään herättyäni pienessä unisessa pökkyrässä meni hetki tajuta, että olin taas kotikotona. Ajoin tänne viimeyönä, kun olin ensin ahtanut Jyväskylä-kodin loputkin tavarat pienen pakettiauton perään. Luonteelleni uskollisena myös muuttaminen sujuu multa äärimmäisen hitaasti ja yksin olisin varmaan edelleen tuuppimassa laatikoita hissiin. Onneksi ihana Laura pelasti tulemalla apuun.
Lähtö Düsseldorfiin on lauantaina, mutta tässä vaiheessa en osaa vielä muuta kuin märistä tätä päättynyttä kesää. Aika tuntuu kullanneen muistot jo nyt melko tehokkaasti, koska tiedän kyllä surkutelleeni pitkin kesää sitä, etten osaa jutella ihmisille ja kuinka oon ollut huonoin järjestyksenvalvoja festareiden historiassa, mutta silti tää tuntuu olleen onnellisin kesä ikinä. Onneksi ne hyvät jutut on jäänyt päällimmäisenä mieleen.
Ystävälliset festariasiakkaat,
aurinkoiset päivät,
onnistumisen hetket,
kauniit maisemat,
hymyilevät kasvot,
Jyväskylä,
halit,
se kun joku muistaa nimen,
lauseet jotka on kulkeneet koko matkan omista aivoistani kuulijan korviin sujuvasti ja yhä järkevältä vaikuttaen,
toinen toistaan paremmat artistit ja erityisesti uudet musiikkilöydökset,
taivaallisen hyvä ruoka,
se tunne kun vihdoin saa ruokaa,
kannustavat ja huolehtivaiset ihmiset,
tanssiminen oudosti, hitaasti, nopeasti tai villahattu päässä,
kehuminen,
itsensä ylittäminen,
spontaanius,
rohkeus ja
vielä kerran ne ihmiset. Ystäviksikin voisi ehkä sanoa.
Harmittaa ihan suunnattoman paljon jättää tää kaikki taakse puoleksi vuodeksi, vaikka se on lyhyt aika ja tiedän, että Düsseldorfissa tulee olemaan uskomattoman hienoa. Toisaalta sitten kun helmikuussa vuorostaan harmittaa jättää Saksa taakse, voin ainakin lohduttautua sillä, että Suomessa odottaa monta onnellista asiaa ja parhaat mahdolliset ihmiset. Mutta nyt märehdin vielä pienen hetken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti