tiistai 24. marraskuuta 2015

Juonenkäänne

Meinasin tänään harrastaa aivan äärimmäisen reaaliaikaista bloggaamista ja aloin kirjoittaa kahvilassa istuessani siitä hetkestä ja vallinneesta olosta. Huomasin kuitenkin, että postauksen tekeminen tabletilla oli aivan pyllystä. Ei pystynyt esikatselemaan miltä koko roska näyttää, puhumattakaan siitä miten autocorrect pyrki tekemään kirjottamisesta mahdotonta. Jatkoin tekstin loppuun kotona, mutta on se silti tavattoman reaaliaikaista tämän blogin normiin verrattuna.

Aamulla lähdin kouluun aivan äärimmäisen väsyneenä ja arvuutellen, että kannattaako lähteä ollenkaan. Olo oli taas sitä luokkaa, että sormikkaiden tiputtua lattialle jäin seisomaan niille sijoilleni ja halusin alkaa haistatella niille. Siis sormikkaille. Lopulta saavuin kampukselle silmät punaisina ja vetisinä, kiitos tuulen. Vastaan kävelee pari ranskalaista vaihtaritoveria, jotka kertovat, että tämän päivän luento on muuten peruttu. Hiljaa ajatuksissani nauroin sellaista tyhjäpäistä naurua. Pari kirosanaa tuli ehkä mieleen. Mutta tämän jälkeen aivan tyhjästä toinen näistä vaihtareista kysyy, että haluanko juoda kahvit heidän kanssaan. Ranskalaisen pojan esittämä kutsu kahville pelasti päiväni - mut tuntien tämä kuulostaa ihan hieman absurdilta. Juotiin kahvit ja höpöteltiin reilu tunti. Lähdin kampukselta aivan eri mielellä, kuin sinne saavuin.

Kampuksella kahvittelun jälkeen päädyin vielä yksinäni kahvilaan keskustassa, koska vatsa alkoi murista nälkäänsä. Kotona ei ole kuin leipää, mikä loistava tekosyy istua juomaan maailman parasta chai lattea ja syömään apfeltortea. Samalla oli aikaa iloita ja pohdiskella. Ajatella miten pienestä asiasta hyvä olo voi saada alkunsa.

Parasta koko jutussa oli tämä oivallus: En ollut aikaisemmin ollut kyseisten vaihtareiden kanssa kovin paljon tekemisissä ja elin vähän siinä uskossa, että he pitävät mua jollain tavalla ärsyttävänä tai muuten vaan pöljänä. Juttutuokion jälkeen olo oli aivan eri ja tajusin sortuvani tähän samaan naurettavaan maneeriin hävyttömän usein. Luulen poikkeuksetta ja ilman mitään todellista syytä, että ihmiset pitää mua ärsyttävänä. Ihan vain jos en ole ollut heidän kanssaan juuri missään tekemisissä, tai he ei ole jutelleet mulle. Samalla kun itse en uskaltaudu juttelemaan kellekään. Kylläpä tulikin jotenkin valaistunut olo. Oppisikohan tästä tavasta eroon nyt, kun sen olemassaolon tunnisti.

Tulipa tästä päiväkirjamainen teksti. Jaksaako kukaan lukea tämmöistä, vai säästänkö nämä jatkossa sille ihan oikealle päiväkirjalle? :-D No, mainitsen vielä tähän loppuun, että koko päivän kruunasi tieto siitä, että Rammstein tulee Provinssiin ensi kesänä. Meinasin aiheuttaa saksalaisissa opiskelutovereissa hämmennystä jäätävällä ääneen hihkumisella tiedon saatuani, mutta onnistuin juuri ja juuri säilyttämään itsehillintäni. Hiiiiii!

torstai 19. marraskuuta 2015

Jotain hyvääkin

aamupala

Onneksi kaikki on ohimenevää ja marraskuu-olokin on varsin ailahtelevainen asia. Tänään heräsin hyväntuulisena ja eilisen illan ajatukset tuntui kaukaisilta. Hifistelin ja lisäsin tavallisen jogurtista ja myslistä muodostuvan aamupalan sekaan keon granaattiomenan siemeniä. Ai että kun olikin hyvää.

Muita hyviä juttuja:
- Veli joka laittaa kuvan turkoosista Mustangista saatetekstillä "Sun auto, hyvää yötä!"
- Se että täällä koiran saa ottaa mukaan joka paikkaan
- Löysin tästä läheltä Lidliä vastaavan halpismarketin, eli raaskin vihdoin ostaa enemmän kasviksia
- Postikorttien kirjoittelu
- Ostin teejoulukalenterin
- Saatan ostaa myös Kinder-joulukalenterin
- Suomen kieli
- Haaveilu
- Oudot unet
- Anime

Marraskuu-olo

Vellominen on kivan kuuloinen sana. Mulla on taipumus velloa. Nytkin olen vellonut viimeiset pari viikkoa milloin missäkin. Ikävässä, apatiassa, kauniissa maisemissa, sanoissa, kohtaamisissa, ajatuksissa olemassaolosta ja itsestäni, maailmantuskassa (Weltschmerz ihanalla saksan kielellä), väsymyksessä etenkin aamuisin, syysmelankoliassa, musiikissa ja erityisesti yksittäisissä kappaleissa. Kuulostaapa synkeältä. Haluaisin sanoa, ettei se ole, mutta totta puhuen oon ehkä vähän yksinäinen täällä. Koulussa on paljon tuttavia, joita tervehdin hymyillen, mutta tunnen olevani ulkopuolinen kaikkien seurassa. Haluaisin takaisin Jyväskylään maailman parhaiden tyyppien luo. Kärsisin sielläkin syysmelankoliaa, mutta aina välillä pääsisin karkuun ystävien surkeille vitseille nauraessani. Huono huumori, sitä kaipaan varmaan eniten.



Itsellä ei nyt ollut mitään kivoja kuvia, joten piti lainata: © artetetra (license)

Mietin tovin, että julkaisenko tätä ollenkaan. Oikolukiessa tuli sellainen olo, että haluaisin potkaista itseäni ja käskeä ryhdistäytymään. Jättäisin vellomisen mieluusti taakseni, koska on tämä on kaikin puolin typerää, mutta mulla on ihan liikaa aikaa istua yksin huoneessani, mikä johtaa auttamatta vellomiseen. Jos kellään on hyviä vinkkejä syysmelankoliasta selviämiseen, olen pelkkänä korvana. Saa kertoa myös puujalkavitsin. Tai kohta herään ja huomaan velloneeni koko vaihdon ohi Mirel Wagnerin tahdittamana.

Luin tämän nyt niin monta kertaa, että vellominen kuulostaa jo ärsyttävältä.

torstai 12. marraskuuta 2015

Urbaani seikkailu

Vanhempien jälkeen oli Lauran vuoro matkustaa tänne elämääni ilahduttamaan (ja aiheuttamaan samalla vähän Jyväskylä-ikävää). Ennen sitä olin törmännyt netissä kuviin Düsseldorfissa sijaitsevasta hylätystä paperitehtaasta ja heti ensimmäinen ajatus oli, että tuonne on pakko päästä seikkailemaan yhdessä ystävän turvin.

Paikan päällä vähän jännitti. Ei ollut mikään aurinkoisin päivä ja tuuli sai rakenteet pitämään ääniä, joita säikyin vähän väliä. Hämärästä huolimatta sisällä näki pääosin ihan hyvin, mutta osa huoneista oli aivan pimeitä. Oma mielikuvitukseni käytti nämä tilanteet hyödyksi ja kävi tuttuun tapaansa välillä vähän ylikierroksilla. Odotin saavani kimppuuni milloin zombeja, milloin narkkarin.

hylätty rakennus

Selvittiin ehjin nahoin ja onnistuttiin välttämään elävät kuolleet sekä muut mahdolliset asukit. Vastaan tuli ainoastaan kaksi muuta tutkimusmatkailijaa, mutta ensikertailaisina me ei tiedetty, onko seikkailijoilla tapana tervehtiä toisiaan. Tiedättekö samalla tyylillä kuin karavaanarit tekee. Mutta oli kyllä aika kutkuttava paikka.

perjantai 6. marraskuuta 2015

MedienHafen & Rheinpromenade

Mulla on jostain syystä ollut tosi apaattinen olo viimeiset pari päivää, joten aattelin hyödyntää moisen olotilan ja käytää aikaani blogin päivittämiseen. Mielenkiinnon lisäksi myös verbaaliset taidot on hukassa, joten nyt on tyytyminen erittäin kuvapainotteiseen postaukseen.

Vanhemmat tosiaan poikkesi kylässä lähes kuukausi sitten. Olin etukäteen yrittänyt miettiä tekemistä ja paikkoja, jotka heitä ehkä kiinnostaisi, mutta lopulta erinäköiset rakennukset, jättimäiset murattiköynnökset ja autot joka kadunkulmalla tuntui herättävän eniten innostusta. Siitäkin huolimatta otettiin yhtenä päivänä suunnaksi Düsseldorfin MedienHafen, jossa en ollut vielä itsekään aiemmin käynyt.

Ensimmäisenä mentiin Rheinturmiin (televisio- ja radiotorni), jonka näköalatasanne on 170 metrin korkeudessa. Mulla on sellainen jännä korkeanpaikankammo, joka yleensä iskee ainoastaan silloin, jos mun on mahdollista tippua jostain. Putoamiskammo? :-D Esimerkiksi ihan tavalliset tikapuut on aivan kamala viritelmä, mutta tämmöinen torni ei pahemmin pelottanut. Ennen kuin menin liian lähelle ikkunalasia ja alkoi huimata.

Rheinturm

Rheinturm

Rheinturm

Rheinturm

Rheinturm

Rheinturm

Vähän innostuin tuon kameran miniatyyritehosteen kanssa... Tornista laskeuduttamme mentiin tekemään pieni lenkki satamassa. Äiti fiilisteli jälleen kasvillisuutta ja iskä kuvasi kännykällään jokea pitkin kulkeneita proomuja. :-D

MedienHafen

MedienHafen

Lopuksi käveltiin Reinin rantaa pitkin Altstadtiin. Matkalla huomasin tuommoisen kaapin, josta jokainen sai vapaasti ottaa kirjoja ja tuoda takaisin ne luettuaan, tai olla tuomatta. Kaappiin sai jättää myös omia vanhoja kirjojaan muita ilahduttamaan. Oon törmännyt tähän ideaan netissä aiemminkin. Aika nerokas juttu.

Rheinpromenade

Rheinpromenade

Rheinpromenade

Semmoista tähän väliin. Huomenna on Marilyn Mansonin konsertti, ai piru kun jännittää!

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Elävä kuollut tyttö

Nyt on vuorossa harvinaisen reaaliaikaista asiaa, nimittäin halloween-juttua eiliseltä. Laitoin pari kuvaa jo Instagramiinkin, mutta haluan höpötellä aiheesta vielä lisää. Saksassa halloweenin juhliminen on hieman näyttävämpää kuin Suomessa ja siksi olinkin jo syyskuun puolella varma, että haluan tänä vuonna panostaa ja juhlia sitä oikein kunnolla. Lopulta kävi kuitenkin niin, että suunnitelmat oli auki vielä torstaihin asti, kunnes kuulin parin vaihtaritytön puhuvan heidän aikeistaan lauantain varalle. Rohkenin utelemaan asiasta tarkemmin ja lopulta päädyin lähtemään opiskelijabileisiin Kölniin heidän seurassaan. Uskaltaisikohan sitä jo luvata itselleen, että oli viimeiset opiskelijabileet ikinä. :-D Hauskaa kyllä oli, mutta se ahtaalla tanssilattialla venkoilu ei ollut illan paras osuus.

Koska suunnittelu jäi viime tinkaan, piti asun kanssa mennä sieltä missä aita on matalin. Eli meikkiä lärviin ja mekko päälle. Oli ensimmäinen kerta kun tällä lailla maskeerasin kasvot kauttaaltaan jotenkin erikoisesti ja olin kyllä todella tyytyväinen lopputulokseen. Vaikka kesken maalamisen naama näytti jossain vaiheessa aivan järkyttävältä ja ajattelin, että ei tästä mitään tule, mutta pienellä siistimisellä ja yksityiskohtien parantelulla sai ihmeitä aikaan. Jälkiviisaana nenästä olisi voinut tehdä pienemmän, mutta muuten tykkäsin.

halloween meikki

Maskin pois pestyäni omat kasvot näytti hassuilta, kun oli tottunut tylyyn ilmeeseen. Rupesin miettimään asiaa enemmänkin ja totesin, että mulla oli ihan äärimmäisen itsevarma olo tuon meikin kanssa. Ajattelin näyttäväni kerrassaan poikkeuksellisen katu-uskottavalta, eikä tarvinnut miettiä hetkeäkään koko iltana, että näytänköhän nätiltä jonkun muun silmiin. Normaalisti sitä tulee mietittyä vähän liiankin kanssa, vaikka oon yrittänyt opetella siitä eroon. Voi kun saisi eilisen itsevarmuuden ihan päivittäiseen käyttöön.

Loppukevennyksenä vielä kerrottakoon, että menin illan ilman silmälaseja ja piilareita. Kotoa lähtiessä alkoi vähän naurattaa, kun en pimeässä erottanut bussipysäkkiä ennen kuin se oli parin kolmen metrin päässä ja bussin erottaminen henkilöautoista tarjosi myös pientä haastetta. Että olisiko sittenkin ollut parempi olla rillipäinen luuranko.

halloween meikki